Motivointia

Olen tässä viimeaikoina miettinyt paljon motivointia, sen keinoja ja voimakkuutta. Missä kulkee raja, jolloin motivointi muuttuu painostukseksi tai milloin motivointi jää liian vähäiseksi pelkäksi myötäilyksi? Millä tavoin päästään parhaisiin tuloksiin? Oikea vastaus tähän varmasti on, että riippuu ihmisestä ja toiselle sopii toinen keino paremmin kuin toinen. Mutta vastaus ei lopulta kerro mitään. 

Olen lähes raivoissani katsellut kevään uutta kotimaista laihdutussarjaa, jossa valmentajat mollaavat asiakkaitaan ja huutavat heille ja haukkuvat heitä. Mielestäni tämä on jo täysin käsittämätöntä ja menee heittämällä yli rajan. Vaikka moni haluaa, että joku "potkii persiille", niin loukkaavaa tai alentavaa motivointi ei saa missään vaiheessa olla. Pakottaminen - oli se sitten positiivistakin - on mielestäni väärin, sillä vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät, ei toista voi vastentahtoisesti laittaa tekemään mitään. Etenkin, kun tällä keinoin saavutetut tulokset jäävät lähes poikkeuksetta väliaikaisiksi.

Vähimmillään motivointi voi olla lähes voivottelua ja pelkkää valmennettavan omien jahkailujen myötäilyä. Silloin mielestäni ei päästä myöskään mihinkään. Valmentajan pitää ehdottaa uusia näkökulmia ja toimintamalleja. Tässä on oltava kuitenkin tarkkana, ettei sorru vähättelemään tai jopa mollaamaan asiakkaan omia mielipiteitä tai aiempia tapoja. Jos valmennettavan omat ajatukset ovat kovin negatiivisia tai hän ei oikein tunnu innostuvan, on valmentajan melko hankala löytää keinoja motivaation nostamiseen. Positiivisen vireen on löydyttävä valmennettavasta itsestä tai hänen täytyy itse nähdä valmentajan neuvoissa toivonkipinä tai löytää oivallus, joka muuttaa ajatukset positiivisemmiksi ja oma halua asioiden tekemiseen syntyy.

Lopulta tulemme siis siihen tulokseen, että kaikki lähtee valmennettavan omasta motivaatiosta ja halusta tehdä asioita. Valmentaja voi keksiä vaikka minkälaisia ohjelmia ja kikkoja saadakseen valmennettavan toivottuun tavoitteeseen, mutta jos valmennettavalla ei ole tahtotilaa, ei onnistumisia tule. Ainakaan pysyviä. Plus että herää kysymys: ketä varten työtä lopulta tehdään? Valmentajan vai valmennettavan vuoksi? 

Voisinkin väittää, että motivoinnissa on kyse siitä, että osaa herättää toisessa ajatuksia. Että valmennettava jää oikeasti pohtimaan omia valintojaan ja tekemisiään.Valmentajan tärkein tehtävä onkin olla positiinen henkinen tuki, joka vahvistaa valmennettavan tunnetta pystyä itse vaikuttamaan omaan oloonsa ja tekemisiin. Kun tähän päästään, on valmennettavan helppo jatkaa oikealla tiellä myös jatkossa. Lopulta siis ei ole väliä, tekeekö valmentajat hienot ja tarkat ohjelmat vai ohjaako vain ajatusten muuttamiseen.

Jotenkin tähän loppuun sopii hyvin vanha lastenlaulu Kirppu ja härkä:

"Istuipa kerran kirppu, paitani helmalla, 

 jutteli ja lauloi tällä tavalla:

 oispa mulla voimaa kuin suurella härjällä,

 ettei tarttis aina pelata järjellä.

 Istuipa kerran härkä, pellon laidalla,

 jutteli ja mylvi tällä tavalla:

 oispa mulla järkee kuin pienellä kirpulla,

 ettei tarttis aina, jyllätä voimalla."